Minä olen sohvamamma, aika tavallinen penkkiurheilija. Seuraan jääkiekkoa aina kun on arvokisat. Tiedän siis mikä on paitsio, pitkä kiekko, koukkaus, korkea maila ja niin edelleen. TV:n ääressä huudan ja hihkun, ja kiroilenkin silloin kun ainakin omasta mielestäni on tarvis.

U20-kotikisojen jälkeen vuonna 2016 Nuoria Leijonia hehkutettiin syystäkin. PuLaAho- kolmikkoa alettiin viedä rapakon taakse kovaa kyytiä kohti kapeaa kaukaloa saman tien. Taisipa joku muukin sen vuoden pelaaja olla syynissä.

Kenties pieni nousuhumala jäi silloin jääkiekkokansalla päälle ja maajoukkueelta odotettiin tietenkin menestystä seuraavana vuonna, mitä ei sitten tullutkaan. Iski krapula. Tämän vuoden tuloskaan ei saanut aikaan uutta nousuhumalaa, ja on jälkipyykin aika. Se jälkipyykki on ollut aika rajuakin.

Monella asiantuntijalla ja ns. asiantuntijalla on jonkinlainen analyysi tai ainakin mielipide tämän vuoden kisojen tiimoilta, totta kai. Sen huomaa hyvin nettilehtien keskusteluissa ja nimimerkkien takaa jätetyissä kommenteissa: ”Miksei tehty sitä tai tätä?” ”Lähdettiinkö takki auki?”, ja niin edelleen. Jälkiviisaus on kertakaikkiaan niin mahtavaa.

Mutta hei, nämä ovat vielä junnuja. Heillä on ikäeroa vain pari vuotta, eikä yhteistä maajoukkuekokemusta ehdi välttämättä karttua tässä ikäluokassa. Toista on miehissä, missä jotkut ovat edustusjoukkueessa vuodesta toiseen.

Paperilla tämän rosterin piti olla erinomainen ja maailmanmestaruutta alettiin pedata Suomelle jo ennen ensimmäistäkään alkuvihellystä. Pitäähän nyt ainakin mitali tulla, eikö niin? Mutta eihän autoakaan kortilla ajeta. Vaikka joillakin pelaajilla on NHL-varaus tai pesti miesten liigassa, se ei ole mikään tae mistään, paitsi siitä että urheilukansan odotukset ovat todella korkealla. Lätkä on kuitenkin lätkää, eikä mikään ole varmaa ennen kuin loppusummeri on soinut tai rankkarit lauottu.

Sitä paitsi, jos Suomi olisi päässyt mitalipeleihin ja voittanut pronssia, olisiko sekään lätkäfaneille riittänyt?

SOHVAMAMMA